keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Tuttu tunne.

Olen kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin Jussin blogin puolella.
Nyt, kun pahin ensihuuma ja vauvakupla on puhjennut, tulee elävästi mieleen tuo aika kotona Sofian kanssa. Se on kaksipiippuinen juttu tämä homma. On niin ristiriitaista olla samaan aikaan mahdottoman onnellinen siitä miten ihana vauva minulla täällä onkaan hoidettavana ja toisaalta taas niin mahdottoman surullinen siitä ettei elämässä oikeastaan ole muuta.
Alman alkuajan yritin pitää itseni mahdollisimman kiireisenä. Varailin kirppispöytää sun muuta ja vannoin etten jumahda neljän seinän sisään. Kyllähän se tiettyyn pisteeseen toimii tuo siellätäällä juoksenteleminen, mutta budjetti ottaa vastaan aika äkkiä.. Nyt Alma lähestyy kovaa vauhtia kolmen kuukauden ikään ja p*skat, täällähän minä kökötän. Tällä hetkellä on taas useampi päivä vierähtänyt niin, etten oikeastaan ole nähnyt ketään enkä käynyt muualla kun päiväkodin ovella. Jes. En minäkään ikuisuuksiin jaksa kavereita vinkua sinne ja tänne, siinä tulee lopulta sellainen olo että vaan tyrkyttää itseään. Se on edelleen yhtä karua kuunnella kavereiden suunnitelmia leffaan menosta, kaffella käynnistä ja illanistujaisista, mikään noista kun ei mutsiuden takia minultakaan pois karsiudu eikä mikään ole siitä kiinni ettenkö pääsisi lähtemään, vauvan kanssa tai ilman.


Meillä ei ole omaa autoa, joskin sellainen sillointällöin on kuitenkin käytettävissä. Mulla ei ole ajokorttia. Bussit lopetti kulkemasta meidän kotikadultamme. Ahdistaa niin pirusti, ettei pysty edes lähtemään pyörimään turhaan keskustaan ja tappamaan aikaa. Sitä harrastin aina Sofian vauvavuoden aikana.

Minulla on tasan yksi kaveri jolla on lapsi. Suunnilleen saman ikäinen lapsi itseasiassa kuin Sofia. Hän tosin asuu vähän kauempana eikä päivisin ole mahdollisuutta sinne liikkua. Niiiiin kaipaisin sellaisia mutsikavereita, jotka eivät pelkää puhua kakkavaipoista ja vauvan oksennuksesta mutta jotka osaavat myös puhua jostain muusta. Myös Sofia on siinä iässä että nauttii seurasta, mutta kun minulla ei niitä mutsikavereita ole niin eipä ole lapsikavereitakaan.
Kun Alman kohdalla pohdin, haluanko jatkaa imettämistä, laitoin äidilleni viestin "Olenko kamala ihminen jos en halua enää imettää?" HEI IHAN OIKEASTI... Mutta ei mulle ketään muutakaan tullut mieleen jonka kanssa olisi asiaa voinut pohtia. Vaan mutsit tietää mutsien jutut, tajuattehan?


Perhekerhoihin sun muihin menoakin olen miettinyt, mutta kynnys sinne menoon on minulle aivan kamalan suuri. Ahdistaa ajatus perhekahvilassa yksin kököttämisestä. Eri juttu olisi, jos olisi joku jonka kanssa sinne mennä. Puistoon on vähän tyhmä mennä hölmöttämään tuollaisen pienen nyytin kanssa, Sofia kun viettää osan päivästään päiväkodissa.


No joo, ehkä seuraavalla kerralla hieman iloisempaa asiaa. Tämä blogi on minulle kuitenkin siinä mielessä tärkeä, että on edes joku johon purkaa. Postausideoita ja kysymyksiä muuten saa laittaa joko kommenttiboksiin tai sähköpostiin. :-)

maanantai 27. lokakuuta 2014

Supermummo

Kun pamautin äidilleni 17-vuotiaana olevani raskaana, äiti istui asuntoni sohvalla noin puoli tuntia ihmeissään eikä saanut muuta suustaan kun "ohhoh, huhhuh". Puolen tunnin jälkeen äiti onnitteli ja lähti kotiin. Tämän jälkeen seurasi äitin omien sanojen mukaan vaihe, jolloin ei saanut nukuttua, tilanne huoletti ja jopa itkettikin. Onko tuo ihmekkään, tuohon aikaan viimeisimpänä pystyin kuvittelemaan itseäni äitinä. Oman äitini huolet liittyivät lähinnä siihen, miten tulisimme pärjäämään rahallisesti ja ymmärrämmekö mikä vastuu vauvassa on.
Kun raskaus eteni, alkoi kasvavan mahan myötä myös minun ja äitini välit parantua ja lähentyä entisestään. Vietin paljon aikaani äidin luona. Äidille myös alkoi valjeta, että hei, kyllä nämä pärjää.

Sofian raskausaikana.
Sofia<3
Äiti on jälkeenpäin kertonut, että joutui välillä Sofian alkuaikoina kieltämään itseään jottei ramppaisi meillä jatkuvasti. Minä taasen olin niin väsynyt, etten tajunnut pyytää apua. Avun pyytäminen oli todella vaikeaa luultavasti juuri sen takia, että olimme nuoria. Vähintäänkin alitajunnassa kolkutti se, että avun pyytäminen tarkoittaa ettemme pärjää. Edelleen äiti käy vähintään kerran viikossa täällä. Ei siksi että me vaatisimme, vaan siksi että hän itse haluaa. Kerran viikossa mummo ja mummon mussukka käyvät myös muskarissa. Se päivä on aina viikon kohokohta..

Sofia vauvana mummon luona, hurmaavaa.. :-D
Sitten tuli Alma. Raskausuutisen kertomisen näittekin jo ruudun kautta. Uskon, että Almaankin kehittyy läheinen suhde tytön kasvaessa. Tällä hetkellä äidin vierailut täällä menee lähinnä Sofiaa viihdyttäessä, mutta se nyt on ihan luonnollista lapsen ollessa huomiota vaativa mummontyttö.

Alma<3
Tänään rakas äitini, kahden lapsen supermummo ja huippuanoppi täyttää "hurjat" neljäkymmentäviisi vuotta. Onnea äiti<3. Täällä odottaa hyvä ruoka, pari pientä prinsessaa ja ehkä joku pakettikin.. ;)

perjantai 24. lokakuuta 2014

Miksi juuri nyt!?!

Yksi kommentoijien lemppariaiheista tämän kauden Teiniäideistä on ollut se, miksi ihmeessä meille syntyi nyt TARKOITUKSELLA jo toinen lapsi. Tilannettamme on analysoitu netissä sun muualla ja asia tuntuu ihmetyttävän.

No, miksi siis juuri nyt ja vieläpä suunnitellusti? Ensimmäinen syy oli sarjassakin nähty koulun vaihto. Nyt, kun olen aikuislukiossa, on opiskelu huomattavasti joustavampaa. Opinnot tapahtuvat ilta-aikaan kello viiden ja yhdeksän välillä. Tämä tarkoittaa siis sitä, että pystyn toimimaan päivät kotimutsina ja omistamaan illat koululle. Niin, tai ainakin osan illasta, aikuislukiossa kun on mahdollisuus valita vaikka vain yksi suoritettava kurssi kerrallaan. Halutessaan vaikka koko lukion voi kirjoituksia lukuunottamatta suorittaa verkossa. Myöskään poissaolot eivät ole kuolemaksi, tehtävät ja käydyt asiat kun saa näppärästi sähköpostiin.

Toinen syy oli se, että olen aina ajatellut kahden lapsen olevan maksimimäärä. (Joskaan enää en ole siitä niinkään varma.. :D) Emme siis halunneet sisaruksille suurta ikäeroa. Nyt meillä on kaksi tyttöä joiden ikäero on kaksi ja puoli vuotta. Mikäs sen mukavampaa kun tytöt tuosta vähän kasvaa.


Kolmas syy tai oikeastaan ehto oli se, että Jussin armeijan piti olla käyty. No, Jussihan olisi päässyt intistä kesäkuun lopulla ja laskettu aika oli heinäkuun lopulla. Kuten varmaan tiedätte, Jussin armeijahan jäi lopulta viikon pituiseksi juurikin perheen takia.

Neljäs syy oli se, että tilanne vain tuntui oikealta ja toinen lapsi luonnolliselta. Se tuntuu siltä edelleen. Parisuhde on hyvällä pohjalla. Emme ole myöskään tottuneet missään vaiheessa siihen, että rahaa olisi ruhtinaallisesti. Toisen lapsen lapsilisä ja pieni korotus sotilasavustukseen riittää siihen, että tulemme vallan hyvin toimeen. Etenkin kun olen tottunut laittamaan ruuat kotona ja suunnittelemaan viikon ostokset kerralla. ;)

väsynyt leikkijä :')
Tässä ainakin muutama toisen lapsen yrittämiseen johtanut seikka. Enkä muuten ole katunut hetkeäkään, on toi meidän uusi tulokas sen verta ihana tyyppi. :) On se silti hurjaa olla kahden lapsen mutsi.. Etenkin näin kaksikymppisenä.


Edit: 15.30
PS. Pakko muuten tulla vielä kertomaan, että tsekatkaas mikä maailman kahdeksas ihme tapahtui kun meille kotiutui eilen PLAYSTATION KOLMONEN ja kaksikymmentä peliä. Jess. Vuosipäivälahja yllärillä minulta Jussille siis näin kuukausi etukäteen. Suuret kiitokset vaan kaverilleni joka minun kanssa tämän juoni, lahjan saaja oli enemmän kun mielissään. :-D




keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Minä ja hän

Ajattelin, että nyt Jussin ja minun vuosipäivän lähestyessä voisi olla hyvä aika valottaa vähän sitä, miten me olemme tähän päätyneet. Neljä vuotta, kaksi ihanaa lasta eikä loppua näkyvissä.


 Alunperinhän me tavattiin Irc-galleriassa, huvittavaa kyllä. :-D Muistan, kun joko rämpytin sitä "satunnainen"-nappia joka siis tiedättehän leväyttää satunnaisen tyypin profiilin esille, tai sitten selailin satunnaisia ihmisiä joiden asuinpaikkakuntana oli Joensuu. En muista tarkalleen kumpaa kautta Jussin profiiliin päädyin, mutta jostain syystä Jussin naama miellytti (etenkin sen kulmikas leuka:D) ja selailin profiilia tarkemmin. Sen jälkeen heitin jonkun kliseisen ulkonäkökommentin muistaakseni.
Tuohon aikaan oma elämäntilanne oli aika hajalla. Olin juuri muuttanut ensimmäiseen omaan asuntooni keskustaan, amiksen ensimmäinen luokka menossa, ero huonosta mutta suht lyhyestä suhteesta takana ja vapaa-aika täynnä biletystä ja satunnaisia hauskanpitokavereita.

Jussi vastasi aika pian siihen kliseiseen kommenttiin josta sitten juttu lähti liikkeelle. Muutamat kommentit taidettiin vaihtaa gallerian puolella, mutta aika pian ehdotin puhelinnumeroiden vaihtamista. Jussi ihme kyllä suostui antamaan numeronsa random-muijalle. On se jälkeenpäin myöntänyt ettei voinut olla niin söpölle tytölle antamattakaan. ;)


Aika pian tavattiin kasvotusten ja taisipa Jussi samana iltana päätyä jäämään minun asunnolle yöksi. Muistan kun aluksi vannottiin, että "tapaillaan nyt tässä hetki eikä virallisesti seurustella". Sitä "tapailua" taisi kestää kaksi tai kolme päivää. Siitä lähtien olemme olleet virallinen pari ja tosi tiiviisti yhdessä. Pisin aika erossa yhteen putkeen on ollut Jussin kaksi ja puoliviikkoinen reissu Afrikkaan. Se oli hirveää.


No, siitä seurustelun alkamisesta menikin puoli vuotta ja Sofia ilmoitti tulostaan. Tuo puoli vuotta meni tutustuessa ja eläessä suht villiä opiskelijaelämää. Iltaruokana meillä toimi Aino-jäätelöpaketti puoliksi syötynä. Sofian raskausaikana tapahtui virallinen muutto yhteen ja Sofian ollessa muutaman kuukauden ikäinen menimme kihloihin. Siitä eteenpäin suunnilleen tiedättekin miten tarina on jatkunut.
Kenenkään muun kanssa en ole näin pitkään seurustellut eikä kenenkään muun kanssa oleminen ole ollut näin helppoa ja luonnollista. Se vain jotenkin klikkasi. Jussi on myös rauhoittanut minua. En ole myöskään ikinä tavannut miestä joka tulisi yhtä hyvin toiveen minun kavereiden (saatikka äidin) kanssa kuin Jussi.


Mainittakoon nyt kuitenkin, että tottakai meilläkin on riitoja eikä arki aina ole yhtä ihanaa ja auvoista, mutta eihän se niin pidäkään olla. Voi kuitenkin sanoa että meillä menee todella hyvin. Lasten myötä tämä suhde on vain vahvistunut.
Marraskuun 23. päivä tulee virallisesti neljä vuotta täyteen eikä vielä tarkkaa suunnitelmaa siitä mitä meinattiin tehdä silloin. Syöminen astetta hienommassa paikassa varmaan riittää. Ehkä pääasia on kuitenkin olla hetki kahdestaan.


maanantai 20. lokakuuta 2014

Teiniäidit

Heips!

Blogivallankumous on tapahtunut, Jussi syrjäytetty ja meikä astunut valtaan. XD No ei vaan, jos nyt lähdettäis tästä yhteispostauksesta joka Jussin blogin puolella luvattiin ja katsellaan siitä sitten etiäpäin. Jussin ihana faijablogihan tosiaan hiljenee näiltä osin ja kuulumiset löytyvät jatkossa täältä. Toki Jussikin saa halutessaan tänne minun blogini puolelle kirjoitella (ja tuleekin kirjoittamaan).
Teiniäidit-sarja. Niin.. Se herättää paljon sekä puolesta että vastaan. Tän kolmannen kauden nimi ja teemahan on "Elämää taaperon kanssa". Tästä fiksuin ihminen voikin jo päätellä, että kun lapset ovat kasvaneet taaperoiksi, on myös vanhemmilla jo hieman enemmän ikää. Tästä taas voi päätellä, että kalloon on takoutunut ehkä jo vähän järkeä, kokemusta, varmuutta olla lapsen kanssa. Monille tämä teema on mielestäni jäänyt epäselväksi. Kausi on tylsä, koska siinä ei nähdä samantasoista draamaa kuin edeltäjillään. Monet ovat toki myös kommentoineet, että on mukava katsoa sarjaa vähän vähemmillä sekoiluilla ja uusilla ihmisillä. No, mielipiteitä on yhtä monta kuin ihmisiäkin.

Me lähdimme mukaan sarjaan siinä vaiheessa kun meille pyyntö Jussin blogin kautta tuli. Emme miettineet hetkeäkään, olinhan minäkin jo hakulomakkeita pyöritellyt ja vatvonut. Ajattelin kuitenkin olevani liian tylsä kyseiseen sarjaan. Oli hyvä idea ottaa meidät perheenä mukaan. On mukavaa, että ihmiset näkee ainakin yhden teiniperheen jolla faija on täysillä kuvioissa mukana. Ja onhan se Jussi ihku kun se on tollanen nuori komea faija joka rakastaa lapsiaan. ;)

Minulla ideana oli myöskin antaa hyvä ja järkevä kuva tällaisesta teinimutsin- ja faijan arjesta. Kuvaaminen itsessään ei edellyttänyt meiltä (toisin kuin jotkut kuvittelee) minkäänlaista feikkaamista, asioiden vääntämistä ja kääntämistä tai huonojen asioiden kaivelua. Ohjaajamme "käskyt" oli lähinnä luokkaa "korjataan mikin asentoa", "pienennetään taustamelua". Tuli joskus myös sellaista, että jos puhuimme jotain oleellista kameran ollessa pois päältä, saatettiin pyytää puhumaan asia uudelleen läpi. Toki aluksi kaikki oli vähän uutta ja jäykkää, mutta voin kertoa että viimeistään Jussin armeijaan lähtiessä se oli aivan se ja sama oliko kameroita vai ei. Kaikki kuvattu materiaali on kuitenkin totta ja pala meidän arjestamme. Harmillisen paljon tavaraa myös jäi leikkauspöydälle.
Niinkuin Teiniäitien FB-sivuillakin kommentoin, kuvaaminen oli mukavaa mutta samalla hyvin henkilökohtaista. Välillä tuli tilanteita joissa ajatteli, että onko kameran tosiaan pakko tämäkin hetki ikuistaa.. Monen päivän kuvaaminen myös väsytti sekä henkisesti että fyysisesti jollain tasolla, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Päivän jälkeen oli sellainen "kaikkensa antanut olo". :D Myös Sofiasta huomasi päivän päätteeksi oliko ollut kuvauspäivä vai ei.

Onneksi meille sattui aivan paras tiimi joka tätä sarjaa meidän kanssamme rakensi. Kysyin ohjaajaltamme Emma Taulolta millaista ohjelmanteko meidän kanssamme oli ja tällaista tuli vastaukseksi;
"Jussi ja Laura löytyivät ohjelmaan blogin kautta, ja kävin viime vuoden lokakuussa koekuvaamassa Joensuussa. Aika pian oli selvää, että tässä on supersuloinen perhe jotka ehdottomasti halutaan mukaan ohjelmaan! Teini-isän näkökulma tuntui hyvältä ajatukselta, kun ollaan edetty sarjassa jo kolmannelle kaudelle. Vuoteen Jussin ja Lauran kanssa mahtui aika monta mukavaa yllätystä. Onnistuimme yllättämään ainakin Lauran kerran (jakso 3), mutta hauskaa kyllä, myös Jussi ja Laura yllättivät kuvausryhmän (tämän uutisen näkee jaksossa 5)! Lisäksi on sanottava, että Sofian kanssa oli ihan äärimmäisen helppoa ja ihanaa kuvata, ja se on harvinaista tuon ikäisten kanssa. Vuoden aikana oppii myös tuntemaan toisensa aika hyvin puolin ja toisin. Kymmenen vuoden ikäero ei ole niin suuri, ja pääsin samalla itsekin muistelemaan itseäni samanikäisenä – muistan esimerkiksi, miltä tuntui kun oma poikaystävä lähti armeijaan. Pääsimme kuvaajien kanssa todistamaan ja elämään mukana monia tärkeitä hetkiä perheen elämässä, ja ennen kaikkea synnytyksessä mukana oleminen oli paitsi äärimmäisen suuri luottamuksen osoitus, myös yksi hienoimmista kuvauskeikoista koskaan. Kiitokset siis koko perheelle kuluneesta vuodesta ja rohkeudesta päästää katsojat kurkistamaan arkeensa!"
Ja mitäpä tämä postaus olisi itse teinifaijan kommentteja. Jussi ääneen siis.
"Koko sarjan kuvaaminen oli aika mielenkiintoinen kokemus. Välillä se oli mukavaa ja rentoa mutta toisinaan taas aika rankkaa. Se oli hauskaa, mutta välillä suorastaan aivan p***eestä. Mutta loppujen lopuksi reissusta jäi positiivinen jälkimaku, enkä osais kuvitellakaan jos ei oltas lähetty koko proggikseen mukaan. Seki ois ollu sääli ettei oltas ikinä tavattu meijän huippuu tekijätiimii, varsinkaan Emmaa. :D
Parasta koko hommassa on miten realistisen kuvan tuosta saa siitä, miten meidän elämä rullaa ihan normaalina arkena eikä tää elämä mitään suurta ja kohauttavaa draamaa todellakaan ole niin kuin sen vissiin pitäisi tv-viihteen kriteereiden mukaan olla.. Jokainen kyynel, hymy, sana ja tapahtuma on täyttä totta, ei tosi-tv:tä.
Mutta näin, siinäpä tekstiä minunki puolesta ja näin vallankumouksen äärellä toivotan hyviä lukuhetkiä tämän Lauran blogin parissa. Varmasti saatte paljon useammin ja paljon monipuolisempaa luettavaa kuin miun aikana. :P Tottakai minäkin varmaan paikoittain tulen kuulumisia kertoilemaan tänne mutta tarkoitus olis miun yrittää ylläpitää tuota facebookin puolta pienten reportaasien muodossa.
Mutta nyt minun puolestani kiitos hei!"
KUVAT: Jukka Lintinen
Näin. Pidemmittä puheitta, muistakaahan katsoa huomenna YLE TV2 Teiniäitien kauden päätösjakso klo 19.30!
Kuulumisiin! :)